Polarisaatio ja jakautuminen ”meihin” ja ”heihin” ovat jo kestoteemoja suomalaisessakin keskustelussa. Kirjoja ilmiöstä on ilmestynyt useampia. Alkuvuodesta silmiini osui Kirsi Pihan ”Muukalaisia, kuinka toisen ymmärtämisestä tuli niin vaikeaa?” sekä Kasper Kylmälän ”Poliittiset riidat”.

Kirjojen ansio on, että ne eivät vain taivastele, vaan niissä on halu löytää ratkaisua parempaan keskinäiseen ymmärrykseen. Molemmat kirjailijat ovat perehtyneet hyvin aiheeseen ja kirjojen lopuista löytyy uskottavat lähdeluettelot vinkkinä tematiikasta kiinnostuneille.

Kylmälän ote on enemmän tutkimuskirjallisuuteen pohjaava. Piha sen sijaan laittaa ”kroppaa likoon”. Hänen henkilökohtainen elämänkokemus ja politiikan sisärakenteiden tuntemus saivat minut tuon tuosta ajattelemaan, että ”Just näin Kirsi!”

Luin Pihan kirjan sydäntalvella. Nyt näen, että hiirenkorvien lisäksi ainoa alleviivaukseni on kohdassa: ”Muutoksen tuulen suuntaa osoittaa keskustelu, jota käydään”. Lause löytyy sivulta, jossa Piha käsittelee arvomaailman kokoaikaista liikettä ja sitä, että muutokset eivät tapahdu selkeissä kohdissa: laki astuu voimaan, Venäjä hyökkää Ukrainaan tai Trump tulee valituksi.

Reaalielämä osoitti, että USA:n politiikka muuttui Trumpin uudelleenvalinnan myötä. Kysymys Pihan hengessä kuuluu, miksi me ei ymmärretty aiemmin mitä Trumpin uusi kausi tuo tullessaan? Olimmeko hyväuskoisia hölmöjä?

Kylmälän kirjaa lukiessa pohdin, että kenelle kirja on suunnattu. Se on ansiokas ja analyyttinen tietokirja, joka käsittelee riidan mekanismeja poliittisessa keskustelussa. Kirja voisi olla hyödyllinen poliitikoille, jotka haluavat kehittyä toimintatavoiltaan paremmiksi ja saada enemmän tavoitteitaan läpi.

Kylmälä muistuttaa kirjassaan tunteiden merkityksestä politiikassa: ”Jos jokin meissä herättää tunteita, se on tai siitä tulee tärkeää” ja ”Tunteita herättävät asiat jäävät mieleemme”.