Isäni oli vanhempiensa ainoa lapsi. Menetin hänet ollessani 11-vuotias. Vähän tuon jälkeen katselin piironginlaatikon vanhoja asiakirjoja 1900-luvun alusta. Oikeudenkäyntipöytäkirjan mukaan ukkini oli ollut nuoruudessaan käräjillä vastaamassa isyyttä koskevassa jutussa, mutta saanut lopulta vapauttavan päätöksen.

Asia jäi minua vaivaamaan ja vaivaa silloin tällöin vieläkin. Onko minulla joskus ollut täti tai setä ja onko minulla sukulaisia, joista en tiedä mitään? Tämän selvittäminen olisi salapoliisitehtävä, johon ehkä nykyiset DNA-menetelmät voisivat tuoda valaistusta.

Minua liikuttaa ihmiset, jotka lähtevät selvittämään biologisia taustojaan ja juuriaan. Erityisesti ymmärrän heitä, jotka ovat kasvaneet adoptio- tai sijaisperheissä tai varttuneet laitoshoidossa. Näissä tapauksissa matka omiin juuriin on yleensä henkisesti rankka ja tunteita koetteleva. Kysymyksiä on paljon. Miksi minut annettiin pois tai miten biologinen vanhempani suhtautuu, jos ilmestyn hänen elämäänsä yllättäen vuosikymmenien jälkeen?

Omiin sukujuuriin tutustuminen on laajemminkin yleistynyt viime vuosien aikana.Tähän on monia syitä.

Tiiviit sukuyhteydet ovat nykyään harvinaisia, kun uudet sukupolvet ovat jo aikaa sitten muuttaneet toisille paikkakunnille ja pitkien matkojen päähän. On syntynyt tilaus sukuseuroille kokoamaan hajaantunutta sukua yhteen ja jakamaan tietoa omista juurista.

Tässä maailman ajassa onkin lohdullista, että ihmiset haluavat tietää taustastaan ja löytää elämäänsä kiinnekohtia ja merkityksellisyyttä. On halu tietää kuka olen, mistä tulen ja on kaipuu kuulua tiettyyn joukkoon ja yhteisöön.

Teknologinen kehitys on puolestaan antanut vauhtia juurien selvittelylle ja sukututkimukselle. DNA-testaus, eri aineistojen digitalisointi ja helpompi saavutettavuus ja myös sosiaalinen media tarjoavat halukkaille väyliä etsiä sukulaisiaan.

Minun sukujuureni ovat Vehviläisissä ja Variksissa. Itäsuomalaisia sukuja tutkineen ja myös Varisten sukukirjan tekijä Ari Kolehmaisen mukaan

sukututkimuksessa ja -seuroissa on kyse myös mielikuvista, tunteista ja identiteetistä. Hänen mukaansa sukunimikin on tärkeä osa identiteettiä.

Sukunimi on rakas myös minulle. En voisi kuvitella olevani muuta kuin Vehviläinen. Hämmennyn toki silloin, kun kohtaan silmästä silmään täysnimikaiman eli toisen Anu Vehviläisen. Ja näin on tapahtunut kotinurkillani Joensuussakin.