Minusta tuli viime viikolla Emmi Itärannan ystävä. Ensin vaikutuin uusimmasta eli Lumenlaulajasta. Aiheena kirjassa on vanha tuttumme Louhi, tuo Pohjolan valtiatar ja harvahammas. Itärannan tapa kertoa Lauha-tytön tarina pelätyksi Louheksi on vertaansa vailla.
Meistä harva lukee tänä päivänä Kalevalaa, mutta Itäranta saa Kalevalan tutut hahmot -Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen- elämään ja tuntuman tutuilta ja tosilta. Ja kaikki pyörii Sammon ympärillä: uteliaisuus, valta, ahneus ja kateus niin taruhahmoa kuin ihmistäkin pyörittää.
Itärannan kieli on kuin lempimakuja suussa: namu alkaa sulaa, mutta ei malttaisi nielaista. Kysyn toistuvasti itseltäni: miten joku voi kirjoittaa näin kaunista kieltä?
Menin puhelimessa kehumaan Itärantaa äidilleni – ihan niin kuin vinkkinä. Hämmästykseni oli suuri, kun äitini totesi, että ”Joo, Itäranta kirjoittaa hyvin, mikäs se nyt olikaan? No sehän oli se Teemestarin kirja, jonka luin jo aikaa sitten”. Minulla on se, haluatko lainaan?” Näin yllättäen sainkin lukuun myös Itärannan esikoiskirjan.
”Teemestarissa” ei liikuta muinaisuuksissa, vaan tulevaisuuksissa, ajassa sen jälkeen, kun meri on ahmaissut lähes koko Suomen, vain Pohjois-Suomessa voi elää.
Eletään ajassa, kun öljy on jo aikaa sitten loppunut ja vesi on kirjaimellisesti kortilla. Vettä säännöstellään diktatuurin oloissa. Ihmiset sinnittelevät, käyvät kaivamassa aiempien aikojen muovi- ja metallikaatopaikkoja löytääkseen jotain hyödyllistä ja ihmetelläkseen cd-kiekkoja ja VHS-nauhoja.
Uteliaisuus, valta, ahneus ja kateus ovat myös ”Teemestarin kirjan” keskeistä tematiikkaa. Vesi on kirjan Sampo ja kaikki tapahtuu sen ympärillä.
Vesi on elämän lähde, mutta myös kuoleman kaveri. ”Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä”, kirjoittaa Itäranta.
On aina ilo löytää uusi suomalainen kirjailija, jota ei aiemmin ole lukenut. Itärantaa suositan nyt vahvasti sinullekin.