Kävin sukuhaudalla Savossa. Käynti tuntui: isän kuolemasta tuli heinäkuun lopulla 50 vuotta. Haikeana katselin aiempien sukupolvien nimiä hautakivissä.

Kotikylällä ei asu enää perhettämme. Minulla on seurakunnan kanssa hautojen hoitosopimus. En voinut välttyä ajattelemasta, että kukahan haudoista vastaa, kun minusta aika jättää? Saman tien heitin ajatuksen syrjään ja siirsin aatokseni tuonpuoleisista tämän puoleisiin.

On tosiasia, että perheet ja suvut ovat pienentyneet ja asuvat usein kaukana toisistaan. Tämä on tapahtunut kuta kuinkin samaan aikaan, kun suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu ja kokenut loistonsa päivät. Tarkoitan ajanjaksoa 1960-luvulta näihin päiviin.

Ikäluokkien pieneneminen ei ole tullut yllättäen, mutta varautuminen vanhusväestön ja hoivatarpeen kasvuun on ollut riittämätöntä. Nyt tilannetta hankaloittaa valtion talouden huono tila.

Näitä taustoja vasten ymmärrän Varman toimitusjohtaja Risto Murron avauksen siitä, että aikuiset lapset ottaisivat enemmän vastuuta vanhempiensa hoivasta. Tämä tarkoittaisi taloudellista vastuuta tai sitä, että lapset hoitaisivat vanhempiaan osittain itse.

Ymmärrän Murron huolen. Ehdotus kuitenkin arveluttaa. Kaikilla lapsilla ei ole taloudellisista, ajallisista tai muista syistä johtuen mahdollisuutta vastata vanhempiensa hoivasta. Työelämää pitäisi muuttaa paljon, jotta työntekijöille voisi siirtää pääroolin vanhempiensa hoivasta. Jo ennestään naisille painottunut hoivataakka kasvaisi. Perhevastuuseen perustuva hoiva olisi iso kulttuurinen muutos.

Jo nyt iso joukko kantaa hoivavastuuta läheisistään. Omaishoitajia on arviolta noin 500 000, heistä noin joka kymmenes saa pientä julkista tukea. Lisäksi suuri määrä aikuisia huolehtii omien vanhempiensa ja läheistensä asioista ja hoivasta satunnaisesti tai pidempi aikaisesti. Työelämän tulisi vastata paremmin näihin tarpeisiin, esimerkiksi saattohoitotilanteisiin.

Ystäväni kiteytti kesällä minulle: ”Kun on saanut omat lapset pesästä ulos, niin tilalle tulee omien vanhempien asioiden ja hoidon järjestäminen”.

Emme voi tarkasti suunnitella ja aikatauluttaa vanhempiemme hoivan tarvetta. Vanhempien ajatuksia olisi kuitenkin hyvä tunnustella etukäteen, jos perhepiirissä siihen kyetään. Aina tämä ei onnistu. Aihe voi kuulua samaan vaikeiden asioiden joukkoon kuin hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus. Ollaan rohkeita, yritetään ottaa vaikeatkin asiat puheeksi.